Tarmo Malmberg
Loka–marraskuu 2006

Kriittinen modernismi ja teoreettinen mediatutkimus:
luonnehdinta omasta tutkijanurasta, profiilista ja meneillään olevasta työstä

Tapaani ajatella tiedettä on painanut leimansa ajanjakso, jota voisimme kutsua ”pitkäksi 1960-luvuksi” – kausi joka alkaa 1960-luvun ensipuoliskolla ja päättyy seuraavan vuosikymmenen loppuun mennessä. Tällöin käytiin ne tieteenteoreettiset kiistat, jotka auttoivat itseäni muotoilemaan omaa kantaani: Länsi-Saksassa väittely positivismin, hermeneutiikan ja marxismin välillä, Ranskan vastaava debatti fenomenologien, marxilaisten ja strukturalistien kesken sekä edellisten rinnakkaisilmiö Englannissa, missä gallialainen teoretismi ja brittihistorismi ottivat mittaa toisistaan. Yrittäessäni saada etäisyyttä 1980-luvun taitteen jälkeen nousseeseen uusempirismiin palaankin toistuvasti tähän ajanjaksoon, jolloin empiristinen tiedekäsitys joutui väliaikaisesti puolustuskannalle mediatutkimuksessa, ja jolloin teoreettisesti suuntautuneella tutkijalla oli ympärillään enemmän ilmaa hengitettävään. Vuosien 1880–1930 saksalainen keskustelu (Dilthey, Weber, Lukács, Cassirer, Mannheim jne.) on toinen vastaava historiallinen tilanne, jonka virikkeet vetävät minua yhä uudestaan puoleensa. Voikin varmaan sanoa, että yhtenä keskeisenä tavoitteenani on pitää yllä yhteyttä näihin keskusteluperinteisiin, ja käyttää niitä hyväksi nykyisten joukkoviestintätutkimuksen ongelmien ratkaisemisessa.

Aloitin 1970-luvun ensipuoliskolla elokuvatutkijana. Tutustuminen vuosikymmenen taitteessa sekä elokuvan semiotiikkaan että strukturalistiseen marxismiin sai minut kehittämään elokuvan ja joukkoviestinnän semioottis-ideologiakriittisen tutkimuksen välineitä. Pian lisensiaattityöni Johdatus elokuvan semiotiikkaan (1977) jälkeen kiinnostukseni sekä elokuvaan että semiotiikkaan alkoi lopahtaa – näin minulta jäi myös viimeistelemättä lisentiaattityön jatkoksi ajateltu elokuvaväitöskirja. 1970-luvun lopulta näkökulmani siirtyi viestintä- ja kulttuuriteorian yhdistämiseen – siis sellaisen mediatieteellisen näkemyksen kehittämiseen, jossa (joukko)viestintä tematisoidaan kulttuuri- eikä vain yhteiskunnallisena ilmiönä. Samalla kun elokuva vaihtui viestintään, tulivat semiotiikan tilalle hermeneutiikka ja fenomenologia. Marxismista jäi vuosikymmeneksi jäljelle lähinnä kiinnostus Hegeliin. Yritin soveltaa Hegelin Logiikan tieteen olemusloogista tarkastelutapaa joukkoviestintäilmiöihin, mikä näkyy myös artikkeliväitöskirjani Tiedotusopin rakenne (1988) monista kirjoituksista. Erittäin aktiivisen kahdeksankymmenluvun ensipuoliskon jälkeen en silti useaan vuoteen päässyt juurikaan eteenpäin. Vasta 1990-luvun taitteessa alkoi hahmottua se moderniusteoreettinen kokonaisvisio, ”kriittinen modernismi” kuten sitä kutsun, jonka täsmentyminen viimeisten viidentoista vuoden sisällä on luonut taustan nykyisille tutkimusintresseilleni. Kuvaan niitä seuraavassa pyrkimyksenäni samalla valaista teoreettisen tutkimuksen yleisempiäkin kysymyksiä joukkoviestintä- ja mediatutkimuksessa. Jaan esityksen tämän hetken pääintressieni mukaisiin alakohtiin.

Moderni mediajärjestelmä ja sen historia, erityisesti 1900-luku. Pidin keväällä 1983 Turun yliopiston kulttuurihistorian laitoksella luentosarjan, jonka julkaisin samana vuonna Elokuvan kulttuurihistorian pääpiirteet -työnä. Se oli toistaiseksi viimeinen laaja elokuvatutkimukseni, johon sisältyi kaksi myöhemmän ajatteluni kannalta keskeistä painopistettä: yritys hahmottaa synteettinen, moniulotteinen media-käsite elokuvan avulla ja kirjoittaa 1900-luvun audiovisuaalisen joukkoviestinnän historia. Palasin näihin molempiin teemoihin vajaa kymmentä vuotta myöhemmin, kun huomasin, että avain pulmiini löytyy modernin yhteiskunta- ja kulttuuriteorian suunnalta. Tämä sai minut uusimaan tuttavuuden erityisesti Frankfurtin koulukunnan mukaisen mediajattelun kanssa, johon olin ensi kertaa perehtynyt parikymmentä vuotta aikaisemmin. Yhtenä keskeisenä tutkimusaiheenani onkin senkaltaisen kokonaiskuvan luominen modernin mediajärjestelmän kehityksestä, mutta ehkä eritoten 1900-luvusta, joka ilmenee varsinkin Jürgen Habermasin Strukturwandel der Öffentlichkeitissa (Julkisuuden rakennemuutos, 1962, tarkistettu painos 1965) – työn raakilemaisin osahan käsittelee tunnetusti 1900-lukua. Toisin sanoen pyrin kehittämään modernin mediajärjestelmän kuvauksen keskeisen käsitteellisen hahmon ja selittämään sen avulla 1900-luvun muutoksia mediahistoriassa. Koska en ole ammattihistorioitsija, mediajärjestelmän kehityksen pääpiirteiden hahmotus noudattaa suunnilleen sitä historiallisen sosiologian ja filosofisen aatehistorian yhdistelmää, joka on luonteenomaista Habermasin metodikäsitykselle mainitussa avainteoksessa. Näin modernin mediajärjestelmän historia kootaan yhdistämällä yhteiskunta- ja kulttuuriteoreettiseen modernin ajan kuvaukseen (Kantista ja Hegelistä 2000-luvun taitteen keskusteluun) aineksia mediahistoriasta, mutta myös sosiaali-, talous- ja kulttuurihistoriasta.

Viestintä-, media- ja kulttuuriajattelu. Oman osan mediatutkimuksen käsitteellisiä kohteita muodostavat erilaiset näkemykset viestinnän, joukkoviestinnän ja joukkoviestinten luonteesta. Varsinkin ennen 1900-lukua, jolloin mediatutkimus vasta institutionalisoituu akateemisena tiedonalana, viestintää ja viestimiä koskevia käsityksiä löytyy eri tieteenaloilta. Näistä etenkin filosofia on tärkeä, koska sen piirissä on vuosisatojen kuluessa tuotu esiin näkemyksiä, jotka elävät yhä omana aikanamme. Mediatutkimuksen onkin mielestäni oltava yhteydessä myös tähän viestintä- ja media-ajattelun historiaan, jotta se voisi käyttää käsitteitään ja teorioitaan ongelmatietoisesti. Varsinkin media-käsitteen problematisointi uudessa saksalaisessa mediafilosofiassa (esim. Stefan Münkerin ja muiden toimittama Medienphilosophie: Beiträge zur Klärung eines Begriffs, 2003) on tuonut hyvin esiin sen, miten käsitteiden eri historiallisten merkityskerrostumien esiinkaivaminen voi auttaa tutkimusta näkemään uusia yhteyksiä. Itse olen yrittänyt yhdeksänkymmenluvulta lähtien hahmottaa viestintä-, media- ja kulttuuriajattelun pääpiirteitä antiikista postmodernismiin. Aihe on liian laaja ja vaikea, jotta voisin kohtuudella toivoa saavani aikaiseksi lähivuosina kuin joitakin tapaustutkimuksia, fragmentteja tai joidenkin ajanjaksojen karkeita läpileikkauksia. Teema on silti tärkeä muiden intressieni kannalta ainakin kahdesta syystä. Viestintä-, media- ja kulttuuriajattelun historian suurten linjojen hahmotus auttaa rajaamaan sitä eräänlaista vaihtoehtoisten merkitysten varastoa, joka tarjoutuu koko ajan nykyajattelulle sen yrittäessä saada otetta muuttuvasta kohteestaan. Lisäksi se antaa mahdollisuuden ymmärtää tämän hetken ajattelua historiallisesti – ja tämä on tarpeen, jos haluamme erottaa nykyisessä ”kaikki muuttuu” -diskurssissa uudet ajatukset pelkästä tietämättömyydestä johtuvasta vanhan kertaamisesta.

Julkisuusteoria. Pöytälaatikkoon jääneen ensimmäisen väitöskirjani, jonka käsikirjoitus valmistui 1981–82, yhtenä tavoitteena oli kehittää elokuvajulkisuuden teoria osana kokonaisvaltaista elokuvateoriaa. Tavoite oli silloin minulle selvästi aivan liian vaativa. Parikymmentä vuotta myöhemmin palasin teemaan yhden sellaisen onnellisen sattuman johdattamana, joita saa välistä kiittää tärkeistä suunnanmuutoksistaan. Minulta pyydettiin näet artikkelia Habermasista Gaudeamuksen mediatutkimuksen klassikkojen kokoelmaan (Mörä, Salovaara–Moring & Valtonen, toim., Mediatutkimuksen vaeltava teoria, 2004). Sitä varten syvennyin laajasti Habermasin tuotantoon, jonka pääpiirteet toki jo tunsin, mutta vain pääpiirteet. Samalla palasin – osin Strukturwandelin suomennoksesta (2004) herättämäni keskustelun pakottamana – uudestaan nuoren Habermasin julkisuusteoriaan, joka muodosti tekijänsä ensimmäisen konseptin modernin – silloin vielä ”porvarilliseksi” kutsutun – yhteiskunnan teoriasta. Julkisuusteoria on näin muodostunut itselleni uudeksi tärkeäksi aiheeksi paristakin syystä. Ensimmäinen koskee Habermasia. Itse tulin mukaan Strukturwandelista käytyyn keskusteluun ”pitkällä 1960-luvulla”. Aikakauden muututtua minua onkin usein ärsyttänyt se Habermas-tietouden tason lasku, joka tapahtui 1990-luvun anglosaksispainotteisessa kulttuurintutkimuksessa, feministisessä ja muussa – varsinkin kun sitä vertaa 1970-luvun parhaisiin Habermas-kommentaareihin, kuten silloiseen keskusteluun Tanskassa. Tehtävänäni on siten rekonstruoida Habermasin julkisuusteorian ensimmäinen ja yhäti vaikutusvaltaisin versio. Siinä on kaksi keskeistä avainkysymystä: nuoren Habermasin hegeliläis-länsimarxilaisen yhteiskuntakäsityksen aatehistoriallinen ja teoriasystemaattinen hahmo, joka erottaa sen tekijänsä myöhemmästä ajattelusta, sekä poliittisen ja kulttuurisen julkisuuden merkitys demokratian kannalta. Julkisuusteoria on itselleni tärkeä myös toisesta, Habermasin taakseen jättävästä syystä. Joukkoviestintätutkimus joukkoviestinten tutkimuksena, tai kuten nykyään kuuluu sanoa: mediatutkimuksena, alkaa olla uhanalainen tieteenala. Yhä enemmän saa maata alleen myös Suomessa ajatus, että joukkoviestinnällä ei ole mitään erityisyyttä – toisin sanoen, että on täysin sama asia tutkitaanko elokuvaa tai televisiota vai kännykänkäyttöä tai yritysten sisäistä viestintää. Joukkoviestintä- ja mediatutkimuksen kohteena on kuitenkin julkinen elämä, julkisuus tai julkinen viestintä. Alan saksalainen haara kehitti koko oppiaineelle jo maailmansotien välillä myös osuvan nimen: "julkisuustiede" (Publizistikwissenschaft). Julkisuuden käsitteellinen ja teoreettinen tutkimus kohdistuu siten alan perusteisiin, sen perustelemiseen miksi humanistinen ja kosmopoliittinen maailma yleensä ja moderni demokraattinen yhteiskunta erityisesti tarvitsevat tietynlaisia julkisuuksia, ”porvarillisia” ja muita.

Moderni yhteiskunta, esteettinen modernismi ja elokuva. Vaikka elokuva on jäänyt jo kauaksi taakse pääharrastuksenani, modernin mediajärjestelmän tutkimus on ajankohtaistanut sen itselleni yhdeltä puoleltaan. Innoituksen päälähteenäni on viime vuosina ollut Gilles Deleuzen kaksiosainen elokuvakirja (L’image-mouvement, 1983; L’image-temps, 1985), jonka luin huolella 2000-luvun taitteessa tekijänsä uuden nousun takia (teoksen ensimmäiseen osaan olin tosin tutustunut jo heti sen ilmestyttyä, mutta toinen oli jäänyt kirjahyllyyn pölyttymään). Vaikka Deleuzen työ on itselleni kokonaisuutena kohtuuttoman vaikea, minun on ollut moderniusteorian välinein helpompi tarttua sen kuvaukseen 1900-luvun yhteiskuntahistoriasta ja elokuvan modernismin paikasta siinä. Samalla olen voinut ymmärtää, miksi ensimmäinen varsinainen akateeminen julkaisuni (Vertov ja Eisenstein, 1972) käsitteli nimenomaan elokuvan modernismia. Esteettinen modernismi muodostaakin 1900-luvun mediajärjestelmän ja sen nykyvaiheiden ymmärtämisen kannalta tärkeän teeman. Oikeastaan näinkin olen palannut nuoruuteni intuitioihin. Tulin tiedotusoppiin elokuvatutkijana, joka halusi korjata vallitsevaa yhteiskuntatieteellistä ylivälineellistä mediakäsitystä semioottis-esteettisellä. Elokuvatutkimuksen ”tiedotusopillistuttua”, siis muututtua paljolti mediasosiologiaksi 1990-luvulta lähtien, on jälleen akateeminen tilaus estetiikalle. Tätäkään projektia ei voi toteuttaa käymättä kiertotietä menneisyyden, siis esteettisen modernismin historian ja teoreettisten tavoitteiden uudelleen tulkinnan kautta.

Mediatutkimuksen historia, teoria ja metodologia. Alusta alkaen oli itselleni selvää, että tutkimustapa jonka tunnen omakseni on teoreettinen – ehkä siksi, että se edusti nuoruudessani ihmistieteellisen tutkimuksen eturintamaa, ehkä puhtaasti persoonallisuuspsykologisista syistä. Teoreettisella tutkimuksella, päinvastoin kuin empiirisellä, on kaksi kohdetta: reaalimaailman objektit ja niitä koskevat käsitykset. Rationalistisen (konstruktionistisen) tiedonkäsityksen mukaisesti pääsy edelliseen käy siinä jälkimmäisten kautta tai ohjaamana – kohde- ja metoditieto muodostavat näin toisiinsa liittyvän ykseyden. Saman voi ilmaista myös niin, että teoreettinen tutkimus perustuu havaintojentekoon havainnoista (vrt. Niklas Luhmann, Betrachtungen der Moderne, 1992). Toisin sanoen teoreettinen tutkimus edellyttää aatteiden, käsitteiden, teorioiden ja oppialojen sekä niiden historian tutkimusta – laajasti ottaen otetta, jossa yhdistyvät tieteenfilosofia, tiedonsosiologia ja aatehistoria. Joukkoviestintään ja julkisuuteen kohdennettuna sama tarkoittaa sitä, että joukkoviestinnän ja julkisuuden ilmiöiden tutkimus edellyttää olennaiseksi osaksi vastaavien teorioiden tutkimusta. Vakiintuneet muodot tälle ovat tieteenalan historia, teoria ja metodologia. Tästä syystä joukkoviestintä- ja mediatutkimuksen historia on aina ollut itseäni lähellä, samoin kuin tavoitteenani on ollut pitkään kirjoittaa esitys alan metodologiasta. Vuosikymmeneen en ole edennyt kovin paljoa kummallakaan suunnalla, ehkä yhtä erityiskysymystä lukuunottamatta. Mediatutkimuksen yksipuolinen angloamerikkalaistuminen, tai joka tapauksessa ”englanninkielistyminen”, 1980-luvulta lähtien sekä tämän mukanaan tuoma näkökulman kaventuminen ovat ilmeinen osa niin kutsuttua globalisaatiota. Mediatutkimuksen yhteydessä asian voi nähdä varsinkin siitä, että saksalainen mediatutkimus on joillakin aloilla kuten julkisuusteoriassa ja mediahistoriassa edelleen tuntemistani korkeatasoisinta, mutta tästä ei englanninkielinen valtavirta tiedä mitään. Yhtenä aiheenani näinä vuosina onkin ollut mediatutkimuksen kansainvälisyyden ja kosmopoliittisuuden tutkimus. Tavoitteenani on samalla puolustaa eurooppalaisen tieteen erityisyyttä niitä kasvavia yhdenmukaistavia paineita vastaan, joita myös yliopistolaitoksen ja tiedejärjestelmän uusliberalisointi on tuonut mukanaan.